Alma, kuten moni mediayhtiö, tavoittelee samanaikaisesti sekä nykyisten tuotteiden ja palveluiden voimakasta uudistamista että toiminnan merkittävää tehostamista. Ja tietenkin hakee uutta kasvua. Alman tapauksessa suunnaksi on viitoitettu digitaaliset palvelut.

Takana on nelisen kuukautta diversolaisena. Alkuvuosi on keskitytty odotusten konkretisointiin, organisointipohdintaan ja ennen kaikkea priorisointiin, tekemistä unohtamatta. Selvää on, että tänä vuonna tullaan näkemään raflaavia kasvulukuja muun muassa verkkokaupassa, mobiilipalveluissa ja digitaalisessa markkinoinnissa. Digitaaliselle palvelu- ja kehitysyksikölle siis riittää töitä! Ja priorisoitavaa, sillä kaikkea ei voi tehdä heti, vaikka kuinka me hätäisimmät haluaisimmekin.

Liikkeelle lähdemme seuraavilla askelmerkeillä:

I. Verkkokävijäliikenteen ohjaus
Alman verkkopalveluissa käy viikoittain yli 5 miljoonaa vierailijaa ja yhteensä ne tavoittavat lähes 70 % 15 - 69 vuotiaista suomalaisista. Hyödyntämällä tehokkaasti tyhjiä mainosnäyttöjä omien palveluidemme markkinointitarpeisiin sekä kuluttajia palvelevilla, kiinnostavaa sisältöä esille nostavilla näkyvyysratkaisuilla, pystymme entisestään kasvattamaan palveluidemme kävijämääriä ja -laatua sekä palveluidemme parissa vietettyä aikaa.

Sokkona on kuitenkin vaikea suunnistaa. Ja perille on hankala löytää ilman selvää käsitystä mitä on etsimässä. Niinpä ensin panostamme analytiikkaan ja kävijäliikenteen tavoitteiden kirkastamiseen. Laadimme myös pelisäännöt tyhjien mainosnäyttöjen hyödyntämiseen ja aloitamme palvelukohtaisesti näkyvyysratkaisujen suunnittelun ja optimoinnin.

II. Verkkomainonnan uudet tuotteet
Kohdennettu ja tulospohjainen mainonta kasvattavat osuuttaan digitaalisessa mainonnassa. Automatisoidusta verkosto-ostamisesta tehdään jo kokeiluja. Nämä uudet verkkomainonnan tuotteet vaativat asiantuntemusta ja kokemusta inventaarinhallinnasta, kampanjoiden monitoroinnista ja optimoinnista sekä raportoinnista teknisen ymmärryksen ja kohderyhmäosaamisen lisäksi.

Olemme rakentamassa Diversoon uutta verkkomainonnan ryhmää, jonka tehtävänä on Alman verkkopalveluiden verkostotuotteiden (esim. kohdennettu ja tulospohjainen mainonta) tuotteistus ja myynti sekä verkkomainonnanhallinnan palvelutason parantaminen ja toiminnan kehittäminen.

III. Verkkokauppa
Verkkokauppa kasvoi viime vuonna 10 % yli 10 mrd euroon. Matkailu on edelleen ylivoimaisesti suurin tuoteryhmä yli 3,6 mrd eurolla, mutta raflaavimmat kasvuluvut nähtiin rahoituspalveluissa, elintarvikkeissa ja lahjakorteissa. Joulumyynnin kasvu verkossa ylitti kaikki odotukset, eikä kasvulle odoteta loppua.

 Verkkokauppiaat hakevat hakupalveluiden rinnalle uusia ratkaisuja kävijöiden kalasteluun. Tarpeita on sekä brändimainonnalle että taktisempiin ratkaisuihin. Tähän huutoon kehitämme uusia tuotteita ja palvelukonsepteja. Kasvava verkkokauppa tarjoaa myös mahdollisuuksia uusiin tulolähteisiin.

IV. Kehitystarpeiden kartoitus ja priorisointi käytettävyys- ja teknologiaryhmille
Diverson yhtenä tehtävänä on toimia Alman verkkopalveluita palvelevien keskitettyjen toimintojen kotina. Liiketoimintayksiköiden kanssa käytyjen keskusteluiden pohjalta työstetään parhaillaan etenemissuunnitelmaa käytettävyyteen ja teknologiaan liittyvillä alueilla.

Elämän digitalisoituminen ja teknologian kehitys tarjoavat huikeita mahdollisuuksia. Vanhaa viisautta taipumuksesta yliarvioida muutokset lyhyellä aikavälillä ja aliarvioida ne pitkällä aikavälillä on hyvä kuitenkin pitää takaraivossa. Diversolaisten jalat pysyvät tukevasti maan kamaralla seuraamalla ja kehittämällä yksikön omia kuluttajapalveluita. Digitaaliset palvelut vaativat jatkuvaa palvelukehitystä (valmista ei tule koskaan), panostuksia ja luovuutta kävijöiden hankintaan eli markkinointiin ja myyntiin sekä usein myös uudenlaista asiakaspalvelua.

Tekemistä, mutta ennen kaikkea intoa, piisaa!

Minna Nissinen
 
Kirjoittaja on Alma Diverson johtaja.

Olemme työskennelleet paino- ja jakeluyhtiö Alma Manu Oy:n toimitusjohtaja Helvi Liukkaalan kanssa tiiviisti yhdessä viimeisen 12 kuukauden aikana.  Viime keväänä urakoimme kasaan painokoneen hankintasopimusta manroland AG:n kanssa ja heti sen jälkeen oli Ferag AG:n postituslaitteistön vuoro. Olin siinä käsityksessä, että olen mukana ostamassa elämäni ensimmäistä ja todennäköisesti myös viimeistä painokonetta. Olin kuitenkin väärässä, muste ehti hädin tuskin kuivua sopimuksissa, kun jouduimme manrolandin konkurssin seurauksena jo vuoden vaihteessa palaamaan neuvottelupöytään. Nyt teemme töitä varmistuaksemme, että Aikakone 2013 -projekti toteutuu alkuperäisen investointipäätöksen raameissa niin kustannusten kuin aikataulun osalta.

Manroland-episodi on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että kellosepän tarkkuudella työstetyistä suunnitelmista ja sopimuksista huolimatta ei voi tietää milloin ilmaantuu sellainen ennakoimaton tuntematon tekijä, joka pistää pakan kerralla sekaisin. Muistamme myös karvaasti kuinka viime hallitusneuvottelut toivat puun takaa arvonlisäveron, joka yhdessä edelleen jatkuvan yleisen taloudellisen epävarmuuden ja kasvavien kustannuspaineiden kanssa tekee tilanteesta haastavan.

Vaikka viimeiseen 12 kuukauteen mahtuu joukko epämiellyttäviäkin yllätyksiä, on tullut myös rohkaisevia onnistumisia. Strategiamme mukaisesti olemme kyenneet ottamaan merkittäviä kasvuaskeleita muun muassa Tšekin ja Baltian tuoreiden yrityskauppojen muodossa, ja myös keskeiset verkkopalvelumme ovat menneet vauhdilla eteenpäin. Vaikka digitaalisen liiketoiminnan kasvun tukemiseen muodostetun Alma Diverson rooli ja organisaatio ovat vasta hahmottumassa, tulee sillä olemaan oma tärkeä tehtävänsä uusia onnistumisia haettaessa.

Viime syksy oli hämmentävä erilaisten keskittämis-, yhdistämis- ja fuusiosuunnitelmien keskellä. HR- ja talousorganisaatiot tiivistyivät konsernitasolle, muodostimme Alma Aluemedian, ja tämän vuoden lopulla konserniyhtiöiden määräkin on merkittävästi alempi. Yksilötasolla tarve toiminnan tehostamiseen ja kustannussäästöihin ei aina ole helposti hahmotettavissa. Nämä muutokset liittyvät kuitenkin myös erään keskeisen menestystekijämme, ketteryyden, ylläpitämiseen. Isompiin kilpailijoihin verrattuna kykenemme pääsääntöisesti reagoimaan, päättämään ja liikkumaan nopeammin. Menestymisemme kannalta on myös olennaista, uudistummeko ennakoiden vai teemmekö muutokset vasta tilanteen pakottamana.

Vaikka tulevaisuus tietysti aina on vähän sumea ja yllätyksellinen, olemme kuitenkin käytettävissä olevalla näkyvyydellä menossa ehdottomasti oikeaan suuntaan. Tulevat kamppailut ratkaistaan myös omalla asenteellamme. Pessimismille ei ole sijaa, ja joku nokkela onkin todennut, että ”eihän tämä kuitenkaan onnistu, on yritetty jo aikaisemminkin” -tyyppiset lausumat osoittavat, että pessimismi on puhdasta pelkuruutta. Pessimisti osuu negatiivisissa ennustuksissaan kohdalleen vain noin 4 % tapauksista.

Ainoastaan optimistit kykenevät luomaan ja saamaan uutta aikaiseksi.

Mikko Korttila

Kirjoittaja on Alma Median lakiasiainjohtaja.

Toimittajiksi ryhtyviä ajaa yleensä jonkin asteinen idealismi. Työ houkuttelee, koska on halu ja tarve kertoa tärkeistä asioista, paljastaa vääryydet ja löytää totuus maailmasta. Työvuosien karttuessa idealismi alkaa himmentyä. Toimittajien ammattitauti, kyynisyys, kovettaa tulisieluja.

Median murroksessa idealismi on saanut kovia kolhuja. Mediataloissa saneerataan ja kvartaalitalous on marssinut toimituksiin. Uutishuoneen sykkeen määrää yhä useammin ebit-prosentti ja kurssikäppyrä. Uudet bisnesmallit vaativat tekemään enemmän vähemmällä. Lässähtänyt tunnelma on monessa toimituksessa liiankin yleistä.

Nuoret toimittajat törmäävät uransa alussa valtaviin kynnyksiin. Työsuhteet ovat pätkää, vaikka tutkintoja olisi tukuittain. Monen nuoren journalistin ura alkaa inhalla kirjainyhdistelmällä ttt, tarvittaessa töihin tuleva. Omien juttujen hakeminen ja totuuden etsintä jää ruuhkahuippujen tasoittajille haaveeksi.

Idealismi pitäisi palauttaa journalismin keskiöön. Yhdelläkään mediatalolla ei pidemmän päälle ole varaa sokeutua nopeuden ja tehokkuuden edessä. Jos laatu alkaa lerpahtaa, pitäisi olla rohkeutta tehdä vähemmän, mutta parempaa. Lukijamme eivät kärsi materiaalin niukkuudesta vaan oikeasti kiinnostavan ja tärkeän tiedon puutteesta.

Hieno journalismi on yleensä tekijälleen vaivalloista, mutta lukijalle vaivatonta. Se vaatii tekijöiltä idealismin ja intohimon paloa. Kokemukseni mukaan idealismi kytee vielä vuosien päästä paatuneimmankin kyynikkotoimittajan panssarin alla.

Journalististen yhteisöjen pitää nyt elvyttää sen jäsenten rinnoissa kytevä tuli. Innostusta pitää ruokkia. Nuorille toimittajille pitää antaa mahdollisuus näyttää kyntensä ja vanhoille toimittajille syy ja lupa riehaantua jälleen. Intohimoinen journalismi on tulkintoja, mielipiteitä ja uskallusta järkyttää yleisiä totuuksia.

Journalismin julkaisukanava on lopulta saman tekevä. Siellä julkaistaan, mistä ihmiset haluavat lukea, olkoon paperia tai bittiä. Mutta jos sanottava loppuu, loppuu mediakin. Siksi intohimon ja idealismin savuavaan nuotioon on kiireesti kaadettavaa lisää bensaa.

Jenny Jännäri
Kirjoittaja on Kauppalehden toimittaja

Onkohan näille toimittajaopiskelijoille töitä vielä tulevaisuudessa, ja onko se työ mielekästä? Tätä tulin väkisin miettineeksi Haaga-Helian toimittajakoulutusyksikön journalismiseminaarissa toukokuussa. Samaa mietin viime viikolla, kun toimittajakoulutuksen yritysneuvottelukunta kokoontui.

Toivon mieleen nousseisiin kysymyksiin myönteistä lopputulemaa.

Olen tietenkin istunut lukuisissa ammattilaistapahtumissa. Juuri Haaga-Helian keväisessä seminaarissa minusta tuntui kuin olisin sukeltanut virkistävään lähteeseen. Ensinnäkin ohjelma oli aidosti mielenkiintoinen, teemanaan Lukijan ääni yltyy, miten vastaa toimitus. Toisekseen järjestelyt pelasivat erinomaisesti. Ja ennen kaikkea yleisö – se oli ihana!

Osallistujakunta koostui pääasiassa alan opiskelijoista. Olin jo melkein unohtanut, kuinka tosissaan ja avoimina nuoret ihmiset heittäytyvät. Teräviä kysymyksiä, hyviä huomioita, aivan realistisia kommentteja mutta kyynisyyttä ei missään – paitsi panelistipöydän toisella puolen, pitkän linjan ammattilaisten joukossa.

Esiintyjänä ja panelistina oli muun muassa Sanoma Kaupunkilehtien päätoimittaja Janne Kaijärvi. Sama mies, joka myös syyskuisessa Journalistissa maalasi kuvaa tulevaisuuden toimittajasta moderoijana, joka lapioi ilmaisten yleisöavustajien tuottamaa sisältöä eri kanaviin. Muut esiintyjät eivät onneksi ihan kompanneet vaikka pohtivatkin, kuinka elää ja työskennellä maahanmuuttokriittisen ja reagointiherkän Hommaforumin ilmapiirissä.

Uskoa tulevaan saapui onneksi valamaan the Guardianin toimittaja Nick Davies, joka kylläkin haukkui nykyiset toimittajat laiskoiksi ja kritiikittömiksi mutta puhui samalla vahvasti perinteisen journalismin puolesta. Tarve kyseenalaistamiseen, analyysiin ja mittasuhteisiinsa asettamiseen pysyy jatkossakin, oli Daviesin sanoma.

Tähän toki haluaisin uskoa, ja niin tuntui haluavan yleisökin. Journalistissa myös Kaijärvi sanoo: ”Jatkossakin on ilkkamalmbergeja ja nickdavieseja.” Hän jatkaa kuitenkin: ”Mutta ei kovin montaa.”

Jos on toimituksissa vaikeaa kanavakirjon kasvaessa, tiedotusvälineiden auktoriteetin murentuessa ja ansaintalogiikan ollessa hukassa, miten vaikeaa onkaan toimittajien kouluttajilla ja tulevilla toimittajilla? Kukaan ei oikeasti tiedä, mihin suuntaan media muuttuu ja montako työpaikkaa alalla on tulevina vuosikymmeninä. Mitä vaikuttaa vaikkapa tuleva, yhdeksän prosentin arvonlisävero? Mihin tulevaisuuden toimittajan pitäisi valmistautua? Näitä asioita näytään pohdittavan myös Journalismin päivässä 14.10.

Itse jaksan vielä uskoa mielekkään ja arvokkaan toimitustyön tulevaisuuteen – olivat kanavat ja median suhde yleisöön sitten mikä tahansa.

Uskon, koska tahdon uskoa. Niin tahtoo moni muukin. Ehkä tahdolla on voimaa?

Diana Törnroos

Kirjoittaja on toimituspäällikkö Alma 360:ssä, asiakasviestintää tuottavassa Alman yksikössä Helsingissä. Hän on jäsen Haaga-Helian toimittajakoulutuksen yritysneuvottelukunnassa ja toimii yrityskummina 20:lle viime keväänä aloittaneelle toimittajaopiskelijalle. 
 

Lomanjälkeisissä epävirallisissa kahviparlamenteissa on analysoitu useaan otteeseen sanomalehden nykytilaa, tulevaisuutta ja entistä kulta-aikaa. Miksi alueen maakuntalehti menettää tasaisella, ellei jopa kiihtyvällä vauhdilla lukijoitaan ja tilaajiaan? Kaikki tietävät, että ihmisten mediakäyttäytyminen on muuttunut eivätkä nykyajan nuoret enää samaistu lehteä lukeviin entisiin nuoriin. Mutta eihän se ole mikään hyväksyttävä syy, pelkkä selitys vain.

Eikö sanomalehti ole kyennyt sopeutumaan nykyajan vaatimuksiin? Olemmeko vääjäämättä jääneet pädejen, podejen, facejen ja foorumeiden jalkoihin? Olemmeko jo pudonneet digijunasta?

Vai olemme liiaksi sortuneet nykyajan kotkotuksiin ja unohtaneet sanomalehden punaisen langan? Panostammeko riittävästi maakunnallisiin asioihin, tapahtumiin ja uutisiin? Syvennämmekö eilisen päivän hektisiä, sähköisiä uutisia laadukkaalla ja luotettavalla journalismilla? Synnytämmekö aidosti päivän puheenaiheita? Tuommeko aamukahville ennakoimattomia uutisia, joita ei muissa medioissa ole?

Kenelle teemme lehteä? Kenelle sitä pitäisi tehdä? Pidämmekö huolen uskollisimmista tilaajistamme, jotka poisnukuttuaan eivät automaattisesti kloonaudu taantuvaan tilauskantaan? Vai satsaammeko nuoriin perheisiin, jotka eivät sitoudu avioliittoon saati sanomalehteen? Olisiko löydettävissä kultainen keskitie, josta löytyisi sopivasti jotain molemmille – toista ärsyttämättä? Olemmeko varmoja, että hyötytieto ja rinkanpakkaamisohjeet ovat sitä, mitä sanomalehdeltä odotetaan?

Miten estämme päivittäistavarakauppa- ja kuolinilmoituksia valumasta konsernin ulkopuoliseen ilmaisjakelulehteen? Nämä ilmoitukset ovat eurollisesti ja myös sisällöllisesti elintärkeitä. Onko syy hinnoittelussa vai siinä, miten markkinoimme itseämme? Toisaalta, kuka ilmoittaisi lehdessä, jolla ei ole riittävästi lukijoita. Kuinka saamme lisää tilaajia parantaaksemme levikkipeittoja?

Ovatko ihmiset käyneet liian ahneiksi? Ovatko he tottuneet aikakauslehti- ja puhelinliittymämarkkinoinnissa siihen, että aina tulee uusi, parempi tarjous ja vaihtamalla todellakin paranee? Vai apua, olemmeko itse opettaneet heidät kampanjaa kampanjan perään -filosofiaan…?

Maksuvaikeudet ovat yleistyneet. Ei ole tavatonta, että perinnässä olevan asiakkaan kintereillä on toistakymmentä muutakin toimeksiantoa. Peruutussyiden viiden kärjessä ovat tarpeettoman ohella maksamatta päättyminen sekä lehden kalleus, taloudelliset syyt. Mitä mahdollinen lehden tilaushinnan arvonlisäverokorotus meille tekee?

Mutta mehän emme anna sanomalehden tarpeettomuudelle periksi! Meillä on asiantuntevat ihmiset tekemässä sitä, tätä ja tuota. Edustamme vahvaa maakuntalehteä, jolla on vaiherikas, 96-vuotinen historia. Lehtivanhus taipui notkeaan muutokseen, tabloidikokoa on kehuttu ja ulkoasukin on vähintään nykyaikainen. Meillä on vieläpä kutkuttavan hyvä kanta-asiakasohjelma, vasta lapsenkengissään.

Siksi me taistelemme kehitystä vastaan. Jokainen uusi tilaus on Asiakas ja jokainen käännetty peruutus on Voitto. Me uskomme itseemme.

Tuija Parpala

Pohjolan Sanomien kuluttajamarkkinoinnin myyntipäällikkö, Jokeri-kokelas

Keväällä saimme lukea ainakin netistä, että Facebook-toimitusjohtaja-miljardööri Mark Zuckerberg tappaa veitsellä vuohia ja sikoja. Hän kun arvelee ihmisten unohtaneen, että elävän olennon täytyy kuolla lihansyönnin tähden.

Kaunis ajatus ja varmaan melko tottakin. Entistä ohuenohuemmat rullalle rypytetyt rasvattomuudet ovat aika kaukana verta tihkuvasta teurastuksesta. On paljon kivempi avata siisti paketti ja syödä sydämenmuotoisia nugetteja kuin ottaa hätääntynyt kana käteen ja viiltää linnun kurkku auki.

Moderni maailma, sivistys, huima tekninen kehitys tai miksi sitä ikinä kutsutaankin, on toki helpottanut elämää, mutta samalla koneiden äärellä näppäilevän ihmisen on ollut mahdollista etäännyttää itsensä luonnosta ja sen kiertokulusta. Vai miltä tuntuisi käyttää tulenteko- ja puunkeräystaitojaan koko talvi siihen, jotta selviäisi öiden yli ankarassa pakkasessa? Taitaa olla muita ajateltavia kuuman aamusuihkun alla lattialämmitteisessä kylpyhuoneessa.

Entä Zuckerbergin oma tuotekehityksen luomus, Facebook? Kuinka paljon se on vähentänyt luonnollisia kasvokkain kohtaamisia tai vaikuttanut ihmisten käyttäytymiseen?

Oletettavasti sosiaalisissa medioissa on paljon helpompaa kertoa yksityisasioistaan, kuin nousta lavalle ja selittää samat asiat kymmenien tai ehkä satojen ihmisten kuullen. Ja odottaa sitten jännittyneenä yleisön reaktioita, kuka tykkää, vai peukuttako kukaan. Tai kuunteleeko edes kukaan.

Ei kai ihme, että tunnemme tarvetta irtautua välillä verkoista ja johdoista ja halua tehdä jotain sellaista, joka näyttäytyy meille alkukantaisena ja primitiivisenä – enkä tarkoita tuota veitseen tarttumista. Irrottelua voi olla joillekin jo päivä ilman puhelinta.

Rim Mezian
 

Kirjoittaja on Alman viestinnänsuunnittelija, joka näppäilee nettiä ilmastoidussa toimistossa ja haaveilee eräretkistä.
 

Istuin muutama viikko sitten Aamulehden auditoriossa vetämässä lukukauden viimeistä koululaisvierailuamme. Valkokankaalla pyöri Aamulehden tekijät -multimediapeli ja takanani istui 64 kasiluokkalaista pelin pyörteissä. Äänestyskapuloillaan he pääsivät rakentamaan seuraavan päivän lehteä: miettimään toimittajan pelisääntöjä, päättämään miten toimitaan, kun ilmoitusvaraus perutaan äkkiarvaamatta ja jakamaan lehdet oikeisiin postiluukkuihin kerrostalossa. Porukka oli jaettu kahteen ryhmään ja auditoriossa hurrattiin, kun vihreä joukkue nousi kärkeen. Hymyilin oppilaiden innolle.

Takana on lukuvuosi, jonka aikana vastaanotimme lähes 1000 oppilasta ja opiskelijaa. Toimittajat ovat kertoneet ryhmille työstään ja Aamulehden pelisäännöistä. Uskon, että monen silmät ovat auenneet. Virheellisiä oletuksia on korjattu ja oikeita vahvistettu.

Nuoret ovat haastaneet toimittajia kysymyksillä printin ja verkon rooleista. Heitä on kiinnostanut myös toimittajien palkat sekä se, miten alalle pääsee ja mitä toimittajan työ vaatii. Saako kirjoittaa, mitä haluaa ja miten lehden linja pitää ottaa jutuissa huomioon vai tarvitseeko ollenkaan?

Tämän lukuvuoden vierailut on siis vedetty. Katseemme ovat suunnattuina Aamulehden koulumaailman osalta jo syksyyn ja seuraavan lukukauden aloitukseen. Alma Median maakuntalehtien yhteinen liikenneviikko tuo kouluihin liikenneaiheisia tehtäviä, puhetta koulutien turvallisuudesta sekä Aamulehtiä, joista oppilaat voivat lukea liikenneaiheisia juttuja. Kannustamme koulutiensä alussa olevia lapsia liikuntaharrastusten pariin Hämeen Liikunnan ja Urheilun kanssa toteutetulla Eka- ja tokaluokkalaisten Sporttikortti -kampanjalla. Pystytämme alakoulujen yhteyteen Älä aja päälle -julisteita. Tarjoamme sanomalehtiä opetukseen ja lähetämme Aamulehti junior blanko-lehdet niitä tilaaville kouluille. Koululaisvieraitakin otamme taas vastaan, joka viikko.

Voisimmeko tehdä enemmän? Yritämme löytää uusia tapoja tuoda sanomalehti lähelle lasta ja nuorta. Löytää keinoja, joilla he oppisivat mediakriittisiksi. Tietäisivät miten sanomalehteä tehdään, tunnistaisivat ammattilaiset sen takana ja hakisivat tietoa ja viihdykettä. Ja tietenkin meidän pitäisi keksiä, miten saisimme tulevat aikuiset lukemaan entistä enemmän sanomalehteä. Tämä on tavoitteemme.

Niin, lukuvuoden viimeinen peli päättyi riemun kiljahduksiin. Vihreät voittivat.

Janica Saarinen

Kirjoittaja on Aamulehden markkinointiassistentti, joka lähentää työkseen kouluja ja sanomalehtiä.
 

Osallistuin eilen Divian  - digitaalisen viestinnän ja asiakkuuksien johtamisen foorumin - seminaariin. Teemoina olivat brändin rakennus ja markkinointiviestintä digitaalisessa ympäristössä.

Jaaha, kävit sitten trendikkäässä someseminaarissa kuulemassa jo moneen kertaan soitetut digihumpat? - Kaikkea muuta.

Esimerkiksi Sami Salmenkiven esitys konkretisoi ainakin kaltaiselleni hitaan (perinteisen) median suurkuluttajalle sitä, kuinka todellista, fyysistä maailmaamme kattaa koko ajan tihenevä digitaalinen kerros. Salmenkivi havainnollisti meille keski-ikäisillekin, kuinka digitaalisten & mobiilisti saatavilla olevien palveluiden kasvavan tarjonnan myötä olemme nyt saranakohdassa. Hän kuvaili, kuinka esimerkiksi kartta- ja paikannuspalveluiden olemassaolon myötä ”olemme viimeinen sukupolvi, joka eksyi”. Älykkäiden verkko ja mobiilikauppasovellusten ansiosta ”olemme viimeinen sukupolvi, joka piti kauppaa ainoana paikkana ostaa”. Havainnollisia esimerkkejä oli paljon muitakin, mutta Salmenkivi onnistui ainakin minussa herättämään touché-tunteen.

Tällaista seminaaria ei tietenkään tarvita sen hoksaamiseen, että viestinnän maailmassa myllertää niin, ettei perässä tahdo pysyä. Seminaarisalista jäi kuitenkin päähän toiseen suuntaan kasvava ajatus: kaiken keskiössä on kuitenkin elävä olento, jonka peruspiirteet ovat aika pysyvää sorttia. Sosiaalinen mediakin on itse asiassa joukko keskustelevia ihmisiä – ei alustoja, ikonisia brändejä tai verkkoyhteyksiä. Ihmisiä.

Käytössämme voi olla vaikka kuinka hienoja härpättimiä ja appseja, mutta ne kaikki palvelevat lopulta yksinkertaisia inhimillisiä tarpeita, jotka muuttuvat erittäin hitaasti. Samassa seminaarissa silmänliiketutkimuksista alustanut Aalto-yliopiston tutkija Jarmo Kuisma viittasi esimerkiksi siihen, että ihmisen katseen vangitsee edelleen aivan samat asiat (mm. valokuvat ihmisistä, lämpimät värit, liike) kuin hänen aloittaessaan tutkimusaiheensa parissa 90-luvun lopulla. Kuisman mukaan näkeminen on miljoonien vuosien aikana kehittynyt taito, jonka mukautuminen kulkee muun evoluution tahdissa. Se, mitä nykyisin pidämme räjähdysmäisesti etenevänä viestinnän murroksena, on tällä aikajanalla vielä melko pieni piste.

Toisaalta ”kaikkiin” digitaalisiin palveluihin kytkeytyvä sosiaalinen puoli – suosittelut, kavereiden sijainnin tietäminen, omien fiilisten jakaminen yms. - palvelee sekin dna:ssamme olevia tarpeitamme olla yhteydessä muihin, vaikuttaa toisiin ja ilmaista itseämme. Lopulta digipalveluiden murroksessa kyse on siis yksinkertaisesti siitä, miten valjastamme teknisen ja muun osaamisemme palvelemaan inhimillistä ihmistä.

Anu Heinonen

Kirjoittaja on Alma Median viestintäpäällikkö, joka käyttää sekä teksti-tv:tä että Twitteriä.

Jos on kaksi mansikkamaata, joista toisesta saisi noukkia mansikoita ilmaiseksi ja toisesta poimittuina ne maksaisivat euron litra, niin vain hölmö maksaisi edes euroa. Seuraavana kesänä toista mansikkamaata ei enää ole. Ymmärrätte varmaan miksi.
 
Mediatalot tarjoavat tällä hetkellä ilmaisia mansikoita ropposten täydeltä. Ilmainen makea maistuu ja lehtien verkkopalveluiden kävijämäärät kasvavat kaksinumeroisia prosentteja. Suurimmilla sanomalehdillä on tähän varaa - ainakin toistaiseksi. Eri asia, kuinka pitkään.

Säätytalon hallitusneuvotteluissa on nyt keksitty, että lukemista olisi mukava verottaa. Se olisi viilto lehdistön sananvapaustehtävään ja kouraisu tilaajan taskuun ja tuntuva lisä laskuun. Lehtitilausten nollaverokanta on edistänyt tiedonvälitystä, yhteiskunnallista keskustelua, suomalaista osaamista ja kulttuuria. Jotenkin käsityksiin on livahtanut ajatus, että ilmaiset mansikat kasvavat viljelemättä, istuttamatta, lannoittamatta, ihan itsestään.
 
Värikkäistä poliitikoista voisi olla miellyttävää, jos median valvova silmä edes joskus vähän lurpsottaisi. Saisi poliitikko raportoida ihan rauhassa vaikka minkävärisistä ukoista tahansa torin laidalla ja keräillä kotitarpeiksi kirkkohopeita.
 Suomi on demokratia. Demokratiaan kuuluu sananvapaus. Vain lukijoiden luottamuksena tuleviin tilauksiin pohjaava kannattavuus takaa riippumattoman journalismin.

Fiksuimmat poliitikot tämän ymmärtävät. He ymmärtävät sen, miksi sanomalehtiä lukevat nuoret äänestävät aktiivisemmin kuin ne toiset. Saattaa meillä toki olla puolueita, joiden mielestä luulo tuo tietoa paremman vaalituloksen.

Riippumaton lehdistö on arvo sinänsä. Kun näkee Ylen rimpuilun poliitikkojen naruissa, ymmärtää, mihin veronkorotus voi johtaa.

Puolueiden valta on vähentynyt. Eliitti ei enää voi elää vain omilla ehdoillaan, tehdä puolisalassa mitä haluaa.
Helsingin yliopiston viestinnän yliopistonlehtori Anu Kantola muistuttaa terveellisesti (Helsingin Sanomat 27.5), että puolueet yhä pyrkivät mielellään käyttämään valtaa Yleisradion sisällä. Tutkija todistaa: edellinen toimitusjohtaja sai lähteä, kun keskusta sydämistyi yhtiön uutisointiin, Moskovan-kirjeenvaihtajan vaihdosta nousi käry. Ylen rahoitus roikkuu poliitikkojen hyvän tahdon varassa.
 
Jos poliitikot saisivat päättää, tulevasta hallitusohjelmasta ei puhuttaisi halaistua sanaa. Ottakaa nöyrästi se, mikä annetaan.

Pääministerikokelas Jyrki Katainen on sinetöinyt suut. Kansalaisten ja heidän pikku apulaistensa, toimittajien näkökulmasta tämä on väärin.

Vapaata keskustelua voi viillellä monin tavoin. Verotus on uusin veitsi. Oliko tämä Katainen muka kokoomuslainen?

Jorma Pokkinen
päätoimittaja, Aamulehti
 

Työuraansa on aloittelemassa Y-sukupolveksi kutsuttu joukko nuoria, joita odotellaan töihin pelonsekaisella jännityksellä. Heidän uumoillaan asettavan lähes mahdottomia, yksilöllisiä odotuksia työpaikkoja kohtaan ja äänestävän välittömästi jaloillaan, jos eivät saa kaikkea-mulle-heti.

Totuus on usein tarua ihmeellisempää, mutta syvennyttyäni tarkemmin y-sukupolven vaatimuksiin kallistuisin arvioimaan että tässä kohtaa totuus on kuitenkin tarua järkevämpää. Y-sukupolvi vaatimuksineen auttaa meitä järkevöittämään toimintatapojamme ja johtamista ja vauhdittaa avoimemman, osaamiseen perustuvan ja viihtyisämmän organisaation kehittymistä.

Vai mitä sanot seuraavista tutkijoiden Piekkari ja Tienarin (2011) tiivistämistä seuraavan sukupolven odotuksista:

1) Ohjausta raamien kautta: yhteiset pelisäännöt, riittävästi haasteita ja mahdollisuuksia ja vähän hierarkiaa.
-Vaikuttaa kovin järkevältä tavalta toimia. Kuka kaipaisikaan kädestä pitäen ohjausta? On helpompaa ja hauskempaa antaa ihmisille tilaa toimia yhteisten pelisääntöjen puitteissa ilman pokkurointia. Kelpaa varmaan babyboomereille, X-sukupolvelle ja ihan kelle vaan, joiden toivon viihtyvän töissä.

2) Vapautta käyttää omia aivoja tehtävän ja organisaation puitteissa.
- Ajattelu tekee hyvää ihan kaikille osaajille sukupolvesta toiseen. Eikös se maalaisjärki ollut jo jonkun aiemmankin sukupolven mukaan kova juttu. On jo aikakin purkaa esteet asiantuntevien osaajien ajattelun tieltä.

3) Mahdollisuus palautteeseen välittömästi ja vuorovaikutteisesti.
-Onko tämäkään niin uusi y-sidonnainen asia. Muistaakseni palautteen merkityksestä on puhuttu vuosikymmeniä. Jos saamme sen virtaamaan y-sukupolvien myötä, voivat muut olla pelkästään kiitollisia heille palveluksesta.

4) Kuuluminen yhteisöön, ystävyys ja läpinäkyvyys toiminnassa.
-Jotenkin yhteisöllisyys vie ajatukset y-sukupolvesta pitkälle taaksepäin jopa maaseutukyliin. Eipä vaikuta tämäkään uudelta auringon alla. Ja olisiko työyhteisön uusi tuleminen kovin epämieluisaa muillekaan.

Niinpä. Ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Pula työvoimasta palvelee työyhteisöjen ja esimiestyön kehittämistä muiden ikävämpien vaikutusten ohessa. Y-sukupolvelle räätälöidyissä työpaikoissa viihtyvät muutkin – minäkin.

Mari Vuorre
Henkilöstöjohtaja
Alma Media Oyj

Siirryin Aamulehden painon vetäjäksi kolme ja puoli vuotta sitten osin tarkoituksella ja osin sattuman johdattamana. Jutustelu mahdollisista uusista tehtävistä muuttui ajan mittaan vakaviksi pohdinnoiksi – ja kun joku kollega vielä sopivasti kyseenalaisti koko jutun, tartuin tilaisuuden avauduttua innokkaasti mahdollisuuteen. En tosin oikeasti tiennyt, mihin olin ryhtymässä.

Otsikko on epätarkka. Siinä pitäisi lukea sanomalehtien laatusisällön vuosikymmen.

Mikä media pitää ainoana massamedian luonteen? Sanomalehti.

Minkä median perinteisen toiminnan suosio pysyy ainakin ennallaan? Sanomalehden.

Mikä media on pystynyt valtaamaan uuden alueen paalupaikat? Sanomalehdet.

Median kulutus pirstoutuu. Televisiota katsellaan edelleen paljon, mutta yksittäisten ohjelmien katsojamäärät ovat romahtaneet. Myös television katselu on irtautunut ajasta ja paikasta tallennuksen ja internetin tv-palveluiden myötä.
Sanomalehti kerää edelleen suuren massayleisön juuri tiettyinä aikoina.

Lehtien tuoreet lukijaluvut kertovat, että suomalaiset lukevat edelleen paljon sanomalehtiä. Joidenkin lehtien lukijamäärä (Kansallinen Mediatutkimus 1.3.) on hieman laskenut, joidenkin hieman noussut. Muutokset eivät ole dramaattisia. Varsinkin alueelliset lehdet pärjäävät erittäin hyvin.

Valtakunnallisilla lehdillä on hieman vaikeampaa, mutta valtakunnalliset brändit pärjäävät erinomaisesti verkossa. Yhdentoista suosituimman verkkosivuston joukossa on seitsemän mediabrändiä, joista viisi on sanomalehtiä. Kuka väittää, että suomalaiset lehdet eivät olisi onnistuneet verkossa?

Laatusisältöön luotetaan sekä printissä että verkossa. Sanomalehtien lähtökohta tälle vuosikymmenelle on erinomainen. Parempi kuin 20 vuoteen.

Lama ja internetin luoma hämminki tekivät 1990-luvusta sekavan. Viime vuosikymmenellä opeteltiin kuuntelemana lukijaa, uudistamaan lehtiä johdonmukaisemmin ja opittiin ymmärtämään lehden rooli verkossa ja muussa mediassa. Nyt on aika toimia vielä johdonmukaisemmin ja rohkeammin. Pohjat ovat kunnossa sanomalehtien ja laatusisällön vuosikymmenelle.

Jouko Jokinen
Vastaava päätoimittaja
Aamulehti

Mediamaailman summapeli on joskus ihmeellistä. Normaalisti 1+1=2, mutta Satakunnassa 1+1=1. Vuosikymmenet ilmestyneet paikallislehdet Uutismarkku ja Luoteis-Satakunta löivät hynttyynsä yhteen. Syntyi uusi lehti ja uusi väylä, Luoteisväylä.

Uuden paikallislehden synnyttäminen tuli mahdolliseksi, kun Uutismarkkua kustantava Suomen Paikallissanomat Oy osti Luoteis-Satakunta -lehden tilaajakannan.

Uudessa tilanteessa päätettiin lähteä liikkeelle niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Nopealla aikataululla synnytettiin uuden näköinen ja aiempaa sisältörikkaampi Luoteisväylä.

Paikallislehti ilmestyy kerran viikossa torstaisin. Loppiaisesta johtuen ensimmäinen numero kolahti tilaajien postilaatikkoihin keskiviikkona 5. tammikuuta.  Lukijat ottivat uutukaisen hyvin vastaan. Seuraavan viikon keskiviikkona tilaajat jo soittelivat ja kyselivät, että miksi se Uutisväylä tai Länsiväylä vai mikä se oli, ei enää ilmestykään. Eipä siinä muu auttanut, kuin sanoa, että hyvä lehtipäivä on tästä lähtien sitten joka torstai.

Ensimmäisissä numeroissa kyselimme palautetta. Sitä tuli ihan mukavasti. Suurimmat huolenaiheet kohdistuivat apinalaatikon 010-numeroiden hintatietoihin ja muuta lakisääteistä liirumlaarumia sisältävän osion liian pieneen fonttiin. Isonnuslasia emme jatkossakaan tilaajille toimita. Tai mikä ettei. Pannaan harkintaan, niin rivien välitkin tulevat luetuiksi.

Allemerkinneelle Luoteisväylä on tasan kymmenes Alman lehti, jossa olen saanut työskennellä. Monessa lehtikeitoksessa mukana olleena luonnehdin saavutustamme aikataulullisesti haastavan makuiseksi. Uuden lehden synnyttämiseen meni aikaa jokseenkin kuukausi. Muutoksia tehtiin vauhdissa, ja vauhtia tuntuu vieläkin riittävän.
Nyt teemme maailman parasta yksipäiväistä tilattavaa paikallislehti Luoteisväylää. Lehden lukijoille, henkilökunnalle ja muille mukana olleille suuret kiitokset. Tästä on hyvä jatkaa.

Teijo Mäki
päätoimittaja, Luoteisväylä
 

Viikko tabloidia takana. Tämä lukijapalaute tiivistää paljon.
 
"Kyllä on mukava lukea tabloidia! Taitto ja meininki ja jutut hyviä. Jotenkin uutisetkin tuntuvat tulevan lähemmäksi,
koko (tai kokonaisuudistus) luo intiimin tunnelman. Iso lehti teki lehtitalosta etäisemmän oloisen konglomeraatin."
 
Tabloidi tulee lähelle. Siellä olevan tavaran luku- ja huomioarvo on hyvä. Ja istuuhan se käteen niin kuin se aine Junttilan tuvan seinään.
 
Pidimme Rovaniemellä avoimet ovet ensimmäisen tabloidin kunniaksi maanantaina 17.1. Kakun syönnin lomassa 296 vierasta vastasi gallup-kyselyyn. Tässä tulos:
 
"Oliko lehti mielestäsi aikaisempaan verrattuna...
 
a) selvästi parempi 30%
b) parempi 45%
c) huonompi 9%
d) selvästi huonompi 4%
e) ei muutosta 6%
f) ei arviota 7%"
 
Otantamenetelmä ei ole tilastomatemaattisesti pätevä. Silti prosentit kertovat olennaisen. Samanlainen näppituntuma on syntynyt muualta kantautuneesta palautteesta.
 
Paljon kritiikkiäkin on saatu. Kuunnellaan ja muutetaan, jos se on perusteltua. Moitetta on silti tullut selvästi vähemmän kuin vastaavissa suurissa muutoksissa yleensä tulee.
 
Toimituksessa on tekemisen meininki ja innostus päällä. Erityisesti iltaisin ilma on vielä sakeana kysymyksiä. Taitto askarruttaa. Rutiini syntyy ajan oloon. Sen jälkeen päästään kunnolla nautiskelemaan nykyaikaisen lehden tekemisestä.
 
Antti Kokkonen
päätoimittaja, Lapin Kansa

Kun lukiopoikana kirjoittelin ensimmäisiä lehtijuttujani, niiden armollinen julkaisija ja opiskelijan aina tyhjän kukkaron tankkaaja oli joensuulainen Liikesanomat. Lehti oli ohut mainosilmaiskaupunkilehti, jutut olivat mitä olivat. Pointti tässä on se, että lehti oli tabloidimuotoinen.

Seuranneina yliopistokesinä juttujani julkaisivat ja kuukausipalkkaa maksoivat jo broadsheet-lehdet, saman kaupungin Karjalainen ja Helsingin Sanomat. Jutut lehdissä olivat jo parempia, ainakin ne muiden kirjoittamat, tai omani, jos niitä oli riittävästi käsitelty. Laatulehtiin laatujuttuja, isoilla sivuilla.

Moni muu asia on mennyt Suomessa ja journalismissa aimo harppauksia eteenpäin, mutta nuo mielikuvat istuvat tiukassa. Muutos on kuitenkin täällä tänään.

Ruotsalainen Medievärlden-verkkolehti listasi äskettäin vuoden 2011 viisi tärkeintä median kehittymistä kuvaavaa tapahtumaa Suomessa. Näistä yksi on sanomalehtien ”tabloidisaatio”, millä lehti viittaa Alman pohjoisten lehtien tabloidiuudistukseen.

Kävimme loppuviikolla toimittajaryhmän kanssa tutustumassa Lapin Kansan, Pohjolan Sanomien ja Kainuun Sanomien big bangiin, jonka D-Day on tänään.

Miltä näyttää? Katso tästä Lapin Kansan valokuvaajan Anssi Jokirannan videokoostetta illan ja aamun tunnelmista.

Se, mitä asiasta Rovaniemellä kuulimme, jätti vakuuttavan mielikuvan hyvästä valmistautumisesta. On tutkittu silmänliiketutkimuksella juttujen ja mainosten huomioarvoja (tabloidissa paremmat kuin broadsheet-lehdessä), haettu kyselytutkimuksilla lukijoiden muutospelon lähteitä ja tehty toimitusten työstä vuokaavioita. Ja mikä parasta, on mietitty koko lehtikonsepti lukijan näkökulmasta alusta asti uudelleen. Laatuprojekti, paljon enemmän kuin säästöprojekti.

Mikä lehdissä muuttuu tabloidin myötä? Juttu lehdessä on edelleen juttu lehdessä, samoin kuva, samoin mainos. Kirjasinkaan ei muutu, eikä sen koko. Moni muu asia muuttuu, parempaan päin tietenkin. Kolmen maakuntalehden toimitukset tekevät tabloidia neljällä toimituksella (se ylimääräinen on kaikkia kolmea lehteä yhteisaineistolla palveleva virtuaalinen yhteistoimitus), jotka tuottavat entistä parempaa sisältöä. Taloudellisenkin yhtälön parantumisen edellytykset ovat olemassa. Lehtiä tekevä joukko on noin 25 henkeä pienempi kuin vielä viime kesänä, taloudellisen elinkelpoisuuden varmistamiseksi.

Takaisin lehtien mielikuviin laadusta. Miksi tabloidi on edennyt niin hitaasti Suomessa? Voi väittää, että lehdistöllä on mennyt toistaiseksi niin hyvin, ettei muutokselle ole nähty suurta tarvetta. Asenteet, ainakin äänekkäimmillä broadin kannattajilla, ovat sitkeästi empivät. Ruotsissa epäilyt on voitettu ajat sitten, siellä laatulehti on laatulehti tabloidinakin.

Minusta asia on päivänselvä: laatulehden siirtyminen tabloidiin on palvelus lukijalle.

Rauno Heinonen

Kirjoittaja on Alman viestintä- ja sijoittajasuhdejohtaja.

Vuosi sitten aloitettu työ kaartuu loppusuoralle.

Alman pohjoiset maakuntalehdet – Kainuun Sanomat, Lapin Kansa ja Pohjolan Sanomat – uusiutuvat 17.1.2011. Ulospäin näkyvin muutos on koko: broadsheet kutistuu puoleen eli muuttuu tabloidiksi.
Sisällön ja tekemisen tavan uudistaminen on tekijöille paljon suurempi muutos. Toivottavasti se on lopulta lukijoillekin sitä.

Muutos tabloidiksi on mille tahansa lehdelle iso. Meillä tempun vaikeusastetta lisää se, että samalla kolme pohjoista lehteä ottavat poronloikan eteenpäin yhteistyössään. Virtuaalisen yhteistoimituksen avulla karsimme päällekkäistä tekemistä ja nostamme laatua. Näin vapautuu voimavaroja paikalliseen tekemiseen.
Tabloidi on kaikkien tutkimusten mukaan lukijan kannalta hyvä ratkaisu. Se on kätevä käyttää.

Pienentyessään sanomalehti ei kuitenkaan menetä ilmaisuvoimaansa. Sen takaa aukeamataitto ja panostus uusien, visuaalisempien esittämistapojen kehittämiseen.

Pohjoista tabloidia on sisällöllisesti rakennettu Alman maakuntalehtien kanssa yhdessä. Sisällössä korostuvat palvelu- ja hyötyjournalismi sekä paikalliset puheenaiheet.
Tabloidi on arjen kartta niin pienissä käytännön asioissa kuin yhteisön puheenaiheissakin. Lukijat otetaan mukaan. Meillä on oma, pohjoinen ääni, jota myös käytetään.

Lehden perustehtävä, vallan vahtikoiran rooli ulottuu jatkossa suurista poliittisista kysymyksistä pieniin, konkreettisiin asioihin. Kysytään lukijan puolesta ne kysymykset, jotka askarruttavat.

Lehden konsepti, rakenne ja sisällöt, ulkoasu, tekniikka alkavat olla valmiita. Tekijät opettelevat kuumeisesti uudenlaista tekemistä. Hiihtämistä vaille valmis reissu siis.

Ei tietenkään. Julistukset ovat julistuksia. Muutos on iso. Varsinainen työ alkaa vasta 17.1.2011.
Sen onnistumiselle on vain yksi tuomari: lukija. Mutta me onnistumme.

Antti Kokkonen
päätoimittaja, Lapin Kansa

Joskus kauan sitten meitä opetettiin työskentelemään tiedotusvälineissä. Oli lehtityön kurssia, tv-työtä ja radiotyötä. Yhteyttä todelliseen maailmaan ja markkinatalouteen ei ollut: oli mahdollista suorittaa täysi oppimäärä tiedotusopissa kuulematta kertaakaan sanaa ”ansaintalogiikka”.

Paljon enemmän, joskus kauan sitten, puhuttiin objektiivisesta journalismista ja siitä, miten toimittajalla itsellään ei saa olla tunteita eikä intohimoja faktapitoisen juttunsa, kärjellään seisovan kolmion, suhteen.

Mitä meillä on nyt?

Helpompi on sanoa, mitä meillä nykymediassa ei ole.

Ainakaan ei enää ole olemassa ”joukkotiedonvälitystä”, jonka koko monivuotinen teoriaopiskelu perustui peruskurssin luennolla päähän taottuun kaavaan, jossa janan vasemmassa päässä oli LÄHETTÄJÄ ja oikeassa VASTAANOTTAJA ja niiden keskellä eteni lukusuunnassa yksisuuntaisena nuolena VIESTI, johon saattoi tulla luennoitsijan liitutaululle söhertämiä rosoja, HÄIRIÖITÄ.

Joukkotiedonvälitys kuuluu sosiaalisen median ja täysin interaktiivisten sanomalehtien aikaan yhtä vähän kuin tiedotusopin laitos Tampereen yliopiston uuteen Media and Communication Schooliin.

Sanat vaihtuvat, ja ne kuvaavat maailman perinpohjaista muutosta. Jos ennen journalismille oli tärkeää ulkopuolisuus ja intohimottomuus, nyt mediassa korostuvat yhteisöllinen osallistuminen ja toden totta, erinomaisen subjektiivisten intohimojen ilmaiseminen.

Me toimittajat kuuntelemme, mitä mieltä mediaklubimme VIP-jäsenet (entinen yleisö) ovat arkisista, merkittävistä ja ennen muuta kiinnostavista aiheista. Me olemme itse mukana: otamme kantaa, välitämme elinvoimaisia ideoita ja ajatuksia, järjestämme toimintaa ja mahdollistamme keskustelua, jossa jokaisen näkökulma on tervetullut eikä journalistilla enää ole yksinoikeutta LÄHETTÄJÄN valtaan.

Me, Aamulehden tekijät, olemme kohta 130-vuotiaan sosiaalisen median koodaajia ja fasilitoijia. Me tarjoamme alustan monensuuntaiselle mediaprosessille, jossa oma roolimme on journalistisen lisäarvon tuottajan rooli.  Annamme muille prosessin osallistujille (aiemmin: lukijoille) käyttöön oman journalistisen ammattitaitomme – kyvyn innostua oikeista asioista, analysoida, etsiä ja käsitellä uutisia, tarjota parhaita puheenaiheita ja hyödyllisintä palvelua.

Sellaisesta arvon professorimme tiedotusoppeineen tuskin osasivat uneksia.
 
Meneillään on valtava murros. Journalismi saa uusia työkaluja kuin lapsonen jouluna lahjoja. Perinteisten journalismin lajien – sanomalehtien, television ja radion – ympärille on syntynyt parissa vuosikymmenessä kokonaisia uusia universumeita.
Internetin (2.0) kehitys tarjosi infran nykyhetken nopeimmin kasvavalle mediailmiölle, verkostomedialle, joka puolestaan puskee edellään aivan uudenlaista avoimuuden ja jakamisen kulttuuria. Muutos ei koske yksin journalismia. Koko yhteiskunta päivitetään. Tietotaloudesta siirryttiin 2000-luvun alkaessa sulavasti suositustalouteen, ja nyt täsmällisin termi olisikin jo osallistumistalous.

Ympäristön kehittyessä vanha media ei ole jäänyt paikalleen seisomaan. Journalistit esimerkiksi eivät enää voi olla tiukkapipoisesti vain joko lehti-, tv- tai radiotoimittajia, sillä tilalle on tullut sukupolvi uudenlaisia lippalakkipäitä, jotka tekevät luontevasti – mediasisältöä.

Tulevaisuuden työkaluja ei ole järkeä vastustaa: nehän takaavat journalismille parhaan mahdollisen ilmaisuvoiman. Sanoma- tai aikakauslehden kuvat voivat olla liikkuvia ja niihin voi yhdistyä ääni. Onneksi olemme jo vuosia harjoitelleet kuvaamaan videoita lehtiemme nettipalveluiden käyttöön. Samaan tapaan lähestyvät toisiaan televisio ja internet, radio ja internet, sanomalehti ja lukulaite, aikakauslehti ja kirja ja niin edelleen. Valitse vapaasti oma kombinaatiosi, sillä joku kehittelee sitäkin taatusti.
 
Tiedotusvälineiden, niiden sisäisten, aihepiireihin perustuvien osastojen ja ylipäätään kaikkien sisältöjä erottavien karsinoiden väliltä ovat kaatumassa viimeisetkin aidat. Elämme vaakasuuntaisten, ketterästi muuntuvien tiimien aikaa.

Mediasisältöjä tuotetaan tuolla ja täällä. Ihmiset kokoontuvat yhteen ja lähtevät taas eri teille. Organisaatio yhtenäistyy, mutta tuotteet eriytyvät. Tulevaisuudessa lukijat kuulevat myös Aamulehden pirkanmaalaisen äänen, hieman karhean mutta aina tunnistettavan, yhä useammissa paikoissa ja yhä useammin tavoin.

Tervetuloa, suuri mash-up.

Instrumentit kehittyvät ja muodostavat uudenlaisia orkestereita. Soitto, journalismi jatkuu.

Matti Posio

Kirjoittaja on Aamulehden uutispäällikkö, joka alkuvuoden 2010 perehtyi journalismin tulevaisuuteen stipendiaattina Yhdysvaltojen Piilaaksossa ja Washingtonissa.
 

Katsokaa nuorten median käyttöä: printti kuolee, ammattilaisten sisällöt surkastuvat ja kustannusala menehtyy.
Mitä tarjottavaa meillä on uusille sukupolville?

Poikani, 20 vuotta, löysi toisesta kodistaan, sieltä Internetistä tämän.

Antti Kokkonen

Kirjoittaja on Lapin Kansan päätoimittaja.

Sosiaalisessa mediassa on melko vaivatonta ottaa kantaa, kannattaa ryhmiä tai perustaa niille vastaryhmiä, pitää muutenkin mölyä ja vaikka lakkoilla. Ja oikeastihan ei mitään tarvitse tehdä tai mihinkään mennä.

Tuoreessa muistissa on vielä Suomessa ja Facebookissa viritelty marraskuinen yleislakko, joka kutistui yli sadan tuhannen ”tykkääjän” massasta parinkymmenen paikalle kerääntyneen joukoksi. Eräs lakkoyhteisöön liittyjistä harmitteleekin Facebookissa, että ”mistä lähtien jostain tykkääminen on tarkoittanut että pitäisi seisoa portailla henkensä edestä? Minusta pitäisi olla erikseen ryhmä, jossa kerätään osallistujia lakkoon. Jos tykkään tästä ryhmästä, se ei ole lupaus, että tulen lakkoilemaan 400 km päähän.”

Tätä joidenkin tutkijoiden kevytaktivismiksi nimeämää ilmiötä on aika turha verrata vuoden 1956 yleislakoon, joka pysäytti koko maan, kesti kolme viikkoa ja johon osallistui yli neljäsataatuhatta enemmän tai vähemmän lakosta tykännyttä työntekijää.

Toki ilon aiheitakin on. Tutkimukset kertovat sosiaalisen median myönteisistä vaikutuksista etenkin nuorten kiinnostukseen ja suhtautumiseen politiikkaan sekä yhteiskunnallisiin asioihin. Myös poliitikot ovat heränneet sosiaalisen median vuorovaikutusmahdollisuuksiin äänestäjien kanssa. Etunenässä Barack Obama, jonka taannoista presidentinvaalikampanjaa on kuvattu ensimmäiseksi sosiaalisen median vaaliksi.

Joidenkin mielestä yhteisöpalvelut voivat vahvistaa demokratiaa ja opposition toimintaa. Tätä mieltä on muiden muassa Kiina, jossa ollaan tarkkana kansalaisten internetin käytöstä. Muita yhteisöpalvelujen vahvuuksia ovat käytön edullisuus ja yhteisöjen laajuus. Maailman suosituimmalla sosiaalisen median yhteisöpalvelulla Facebookilla on jo puoli miljardia aktiivista käyttäjää eli noin kahdeksan prosenttia maailman väestöstä. Tämä luku ylittää Yhdysvaltojen asukasluvun ja muiden valtioiden asukasmääriin verrattuna Facebook on jäsenmäärältään maailman kolmanneksi suurin, Kiinan ja Intian jälkeen.

Parhaimmillaan ja toivottavasti kevytkin virtuaaliaktiivisuus lisää vuorovaikutusta ja ajatustenvaihtoa, rakentaa julkista keskustelua, vahvistaa äänestysaktiivisuutta ja ehkä jopa innostaa poliittiseen toimintaan. Sillä internetissä vellova sosiaalinen media, ainakin joissain muodoissa, on tullut jäädäkseen.

Rim Mezian

Kirjoittaja on viestinnän suunnittelija ja käyttänyt kirjoituksessaan häikäilemättä ja harhaillen hyväkseen netin ehtymätöntä tarjontaa mm. Wikipedia, Tilastokeskus, CIA World Fact Book, Yle, Taloussanomat ja Facebook.
 

Sanomalehtien liiketoimintamalli on perustunut iät ajat lukijoilta saataviin tilausmaksuihin ja toimivista markkinointiviestinnän kanavista maksavien mainostajien ilmoitusmaksuihin. Tekemällä lukijoille arvokasta, monimuotoista ja -arvoista sisältöä on luotu mainostajille arvokkaita viestintäkanavia. Tätä win-win -elämää on eletty onnellisena pitkään. Ja sitten tuli netti.

Yht’äkkiä (oikeasti siihen meni pari vuosikymmentä) ’kaikki’ on saatavilla ilmaiseksi, some-kaveri on luotettavin suosittelija ja tiedonsuodattaja, ja mikä tahansa nettiyhteisö (= sivusto, joka kerää lukuisia verkkovierailijoita viikoittain) on loistava markkinointikanava. Sanomalehdet lähtivät mukaan tähän hiljaisen signaalin ja hypetyksen kautta saavutetuksi eduksi muodostuneeseen trendiin ilmaislehdistä tutulla liiketoimintamallilla. Kysymyksessä oli tietenkin strateginen hanke, mikä usein oikeuttaa merkittäviin investointeihin ja pitkän tappioputken hyväksymiseen.  Eikä taida kaikkien osalta putkella näkyä vieläkään loppua.

Verkon mainosrahoitteinen liiketoimintamalli ei oikein toimi kuin korkeintaan top-of-mind -brändin asemasta nauttivilla, miljoonia kävijöitä päivittäin keräävillä palveluilla. Ja painetun lehden liiketoimintamallikin on paineen alla – lukijoille arvokas sisältö täytyy määritellä uudestaan. Tämän uuden määrittelytyön hedelmistä saatiin esimakua tiistaina uudistuneesta Aamulehdestä. Työ jatkuu Aamulehdessä, ja muualla.

Lasten saduissa auringon pilkistäessä sateen jälkeen taivaalle syntyy sateenkaari, ja sateenkaaren päässä on kultasäkki.  Aikuistenkin saduissa onni löytyy lopulta, mutta ensin täytyy kärvistellä. Eikä onni tule etsien, vaan eläen.

Nyt pitää mediataloissakin elää, päivä ja kokeilu kerrallaan. Tulevaisuuden liiketoimintamalli on ”pienistä puroista suuri joki”. Toki mukana on muutama vuolaammin virtaava haarakin. Valitettavasti jokainen puro on ihan itse kehitettävä ja osa kuivahtaa alkuunsa. Suuri osa jää parhaimmillaankin pieneksi, mutta yhdessä niistä rakentuu median tulevaisuus.

Yhtenä uutena tulolähteenä on viime aikoina lähdetty mediataloissa testaamaan lehtien verkkopalveluiden sisällön siirtämistä maksumuurin taakse. Tulemme näkemään jatkossa paljon lisää lukijoiden maksuvalmiuden kokeiluja. Toivottavasti seuraava kokeilija kuitenkin keksii myytävän sisällön lisäksi iskevämmät markkinointiviestit kuin ”maksumuurihankkeet”. Suutarin lapsilla ei todellakaan ole aina kenkiä.

Johdon tehtävänä on luoda pieniä puroja arvostava ja jatkuvasti kehittävä organisaatio. Innovatiivisuutta tukevan yrityskulttuurin luominen tuloskulttuurin yhteyteen on vaikeaa. Jos et usko, yritä itse vakuuttaa talous- ja liiketoimintajohto luovuuden, riskien ottamisen ja epäonnistumisten sietämisen autuudesta. Ja lyödä läpi kehitysehdotusten määrä tunnusluvuksi liikevoittoprosentin rinnalle.

Minna Nissinen

Kirjoittaja on Alman yrityskehitysjohtaja.
 

Monet merkittävät sanomalehtibusineksen edustajat lataavat toivonsa Appleen ja iPadiin. Ilmaisuus loppuu, kun tehdään appseja App Storeen. Näyttävyyttä, käytettävyyttä, uusia tuotteita – paljon hyviä asioita. Aina kun joku sanoo Messiaan ja lopullisen ratkaisun olevan tulossa, niin aina löytyy epäilevä Tuomas. Enkä nyt puhu itsestäni. Tietokone-lehden numerossa 8/2010 internetin veteraani Petteri Järvinen palauttaa mieleen Applen ja sanomalehdistön yhteistä historiaa. Kuinka yli kaksikymmentä vuotta sitten desktop publishing pelasti Applen ja teki siitä pitkäksi ajaksi lehtimaailman valtiaan.

Järvisen mukaan nyt Apple tavoittelee vieläkin enemmän: ”Applesta tulee lehtimaailman Microsoft”. Kärjistys tai ei, niin Järvinen lataa hyvät perustelut näkemykselleen. Kannattaa kaivaa lehti käsiinsä.

Uutisten ilmaisjaolle on tehtävä loppu. Siitä olemme varmaan kaikki yhtä mieltä. iPad tarjoaa alustan ja jakelun lisäksi myös kaupan ja laskutuskanavan. Me lisäämme vain sisällön. Yksinkertaista ja kätevää. Ja helposti saatavilla.

Median kannalta Applen jyrkkä EI!  Adoben Flashin tukemiselle Järvinen näkee oivana taktisena vetona. Kaikki toteutetaan appseina ja mainonnan kehitys pysyy heidän kontrollissaan. Järvinen tykittää niin tiukasti, että sitä on pakko siteerata suoraan:

”Käytännössä Apple pyrkii sulkemaan avoimen internetin. Tämän luulisi herättävän tavatonta kohua ja vastustusta, mutta Steve Jobsia ympäröivä todellisuuden vääristymiskenttä on tähän asti riittänyt vaientamaan kritiikin. Laitekohtaisia sovelluksia vaativa tietoverkko on paluuta 25 vuotta ajassa taaksepäin. Se on tuhoamassa www-tekniikan tärkeimmän periaatteen siitä, että samoja sivuja voi katsoa eri päätelaitteilla. Juuri se on edellytys sivujen muuttamiseksi maksulliseksi.”

Toisaalta, tätähän mekin tavoittelemme. Luetaan vain sitä mitä me haluamme, sillä välineellä minkä me tarjoamme ja jokainen maksaa sen mitä me määräämme. Sellainen liiketoimintamallihan meillä on pitkään ollut sanomalehtibusineksessä. Mikä tässä sitten on ongelmana?

Apple julkisti juuri ehtonsa sanomalehdille: tilaus-/myyntihinnasta he ottavat 30 % ja ilmoitustuloista 40 %. Toivottavasti suurin osa kuluttajista hankkii sitten oikeasti iPadin ja lataa juuri meidän appsimme. Vai ostaisimmeko laitteen kanta-asiakkaille (à 868 €+alv) ja siinä olisi valmiina juuri meidän appsimme.

Tuleehan tästä pelastava media, tuleehan?

Kari Hurtola

Kirjoittaja on Alman verkkopalveluiden kehityspäällikkö.

”Nyt jännittää”, sanoi mummo kun kahvimerkkiä vaihtoi.

Moni media-alalla työskentelevä voisi sanoa samaa. Ainakin allekirjoittaneen tämänhetkinen tila vetää vertoja kahvihetkeen valmistautuvan mummon jännitykselle. Syitä täpinään on kolme.

Täpinä I: Tabloidi-projekti

Alman Pohjois-Suomen lehdet eli Lapin Kansa, Pohjolan Sanomat ja Kainuun Sanomat muuttuvat broadsheetistä tabloideiksi tammikuun 17. päivänä 2011.

Noin kuukausi sitten, toukokuun lopussa 2010, painokoneet sylkäisivät uumenistaan ensimmäiset testilehdet. Lehdistä on kerätty palautetta lukijaraadeilta Rovaniemellä, Kemissä ja Kajaanissa. Vastaanotto on ollut innostunutta. Mielenkiintoisinta on ollut se, että lähes kaikki haastatellut ovat pitäneet siirtymistä pienempään formaattiin askeleena parempaan. Aika on kypsä koon muuttamiselle.

Pohjoisen lehtien muutos ei rajoitu pelkästään kokoon tai ulkoasuun. Lehtien rakenne ja kerronta uudistetaan. Lehdet jaetaan kahteen sisäkkäiseen niskaan – kaiken A:han ja O:hon. A-niska on uutisia ja lyhyitä artikkeleita sisältävä nopearytminen osio, joka antaa päivälle alkusysäyksen. O taas on pitkien ja harkittujen lukuelämysten kenttä, jossa lukijaa kehotetaan pysähtymään ja nauttimaan tarinasta.

Eikä siinä vielä kaikki. Näiden kahden osion lisäksi kolmen lehden toimituksista syntyvä yhteistoimitus palvelee lukijoita erityisillä hyötyjournalismia sisältävillä kokonaisuuksilla, joissa testataan, näytetään, opastetaan ja suositellaan kaikkea maan ja taivaan väliltä, aina haravanvarren valinnasta uuden asunnon ostoon. Tällainen hyvin toimitettu ja tarjoiltu hyötytieto on yksi maksullisen median kilpailuvalteista.

Pohjois-Suomen lehtien uudistus on isoin juttu, mitä suomalaisessa printtimediassa on pitkään aikaan tapahtunut. Se ei ole pelkkä kosmeettinen muutos vaan uudistus, joka menee aina lehden ytimeen saakka. Se on myös yritys hahmottaa sitä, millainen on tulevaisuuden sanomalehti, joka onkin seuraavan täpinän aiheuttaja.

Täpinä II: uusi painokone

Alma päätti hankkia uuden painokoneen. Se on rohkea teko aikana, jolloin media-ala itsekin hokee mantraa painetun lehden kuolemasta. Meno on kuin Aisopoksen sadussa, jossa paimenpoika hämää kyläläisiä huutamalla toistuvasti: ”Apua, susi tulee!” No, tulihan se susi lopulta, ja huonosti kävi.

Jos painettu lehti ei kiinnosta lukijoita tulevaisuudessa, emme ole tehneet asioita kunnolla; olemmeko oikeasti kirjoittaneet parhaat tekstit ja ottaneet parhaat kuvat? Entä ovatko lehden formaatti, paperivalinnat, painovärit, paksuus ja rakenne mielenkiintoiset? Jos vastaamme ei, on syytä katsoa peiliin. Tulevaisuuden lehden täytyy olla lukijalleen entistä merkityksellisempi.

Lehti on arjen luksusta. Se on laatuaikaa ja samalla viesti muille siitä, että lukija on perillä siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Asian voisi panna McLuhania mukaellen: ”Medium is AGAIN the message”.

Painettu lehti on myös viekoitteleva esine, joka tuntuu, tuoksuu, rapisee ja tekee asiat näkyviksi. Lehden lukeminen vetoaa kaikkiin aisteihin. On hienoa, jos uudella painokoneella voimme tehdä sellaisia painotuotteita, joita ei raaskisi heittää pois.

Täpinä III: lukulaitteet

Kolmaskin tärinän syy liittyy tulevaisuuteen, mutta sillä erotuksella, että se on jo täällä. Se on tuossa työpöydän kulmalla ja sen nimi on iPad.

Kauppalehden toimitukseen hankittiin näitä himoittuja lukulaitteita noin kuukausi sitten. Siitä lähtien olemme hipelöineet niitä ja tutustuneet mediatuotteisiin, joita laitteisiin on ladattavissa. Kokemukset iPadista vetävät tällaisen vannoutuneen printtimiehen mietteliääksi. Pakko myöntää, että laite on yksinkertaisesti päräyttävä. Kirkas näyttö, todella nopea wlan-yhteys, sähköposti, kirja- ja musiikkikirjasto, ladattavat lehdet ja ennen kaikkea kosketusnäyttö tekevät siitä pakkosaada –osastoa. Ei ole ihme, että laitetta jonotetaan maailmalla.

Tähän väliin voisi kyyninen mediatyöläinen todeta, että ”sehän on vain yksi lukulaite”. Muistaakseni erään matkapuhelinjätin ylin johto tokaisi aikoinaan iPhonestakin, että ”sehän on vain yksi puhelin”. Kuinka sitten kävikään?

Apple on tuotteillaan muuttanut jo kaksi toimialaa. Ensin muuttui ihmisten tapa kuluttaa musiikkia iPodilla ja iTunes-musiikkikirjastolla. Sitten firma näytti, kuinka kännykkä voi olla intuitiivinen ja hauska käyttää. En epäile, ettei Apple tekisi samaa kolmannen kerran ja muuttaisi iPadilla tapaamme kuluttaa mediaa. IPad määrittää tulevien lukulaitteiden laatustandardin ja tekee ensimmäisenä sen, mistä on paljon puhuttu verkon osalta mutta, joka on jäänyt toteutumatta: liikkuvan kuvan, äänen ja miellyttävän lukukokemuksen yhdistämisen. Esimerkiksi Wired-, Popular Science- tai Guardian-lehtien iPad-versiot ovat loistavia käytettävyydessään ja siinä, miten kaikki kerronnan tavat yhdistyvät hienoksi lukukokemukseksi. Juuri tästä on mediatuotteiden tekemisessä kyse; siitä kuinka luomme ainutlaatuisia elämyksiä lukijoillemme, oli kanava sitten mikä tahansa.

Tulevaisuus on jännittävä ja täynnä mahdollisuuksia. Media-ala on tällä hetkellä mannerlaattojen välisessä saumassa ja kohta rupeaa maa tärisemään. Järistyksen jälkeen median rooli ja sen julkaisualustat määritellään uudelleen.

Lisätäpinöitä odotellessa, hyvää kesää 2010 kaikille.

Markus Frey

Kirjoittaja on Kauppalehden ulkoasupäällikkö, joka on mukana Pohjois-Suomen Median Tabloidi-työryhmässä.

Minulle tulee kesällä 8 vuotta täyteen Almassa. Almalaisessa mittapuussa se on lyhyt aika. Seksikäs mediatoimiala veti puoleensa, houkutti kiihkeällä rytmillä ja ripauksella glamouria. Pörssiyhtiö himotti perusteollisuuden puurtajaa. Nopeasti paljasti tämäkin suhde arkiset kasvonsa, eikä kaikki todellakaan vaihtamalla parantunut. Talouden näkökulmasta, josta silloin mediayhtiötä tarkastelin, uusi suhde paljastui suorastaan tylsäksi perusteollisuuden pohjoismaisiin tuotantolaitoksiin, turn-key projekteihin ja after sales toimintaan verrattuna. Rytmi oli ehkä kiihkeä huomisen lehtiä työstävien keskuudessa, mutta ei välttämättä hallinnossa ja tukitoiminnoissa. Yritys- ja johtamiskulttuurit olivat pitkään menestyksekkäällä, mutta aikalailla muuttumattomalla toimialalla työskennelleiden vahvassa, perinteisessä otteessa. Ja pörssiyhtiö paljastui konserni- ja divisioonatasoilla itsenäisten mediabrändien holding-yhtiöiksi. Viihdyinkö? Kyllä. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Jokin mediassa vaan kiehtoo, ja ensimmäistä kertaa oivalsin, miten yrityksen arvot voivat aidosti ohjata liiketoimintaa. Vapaa ja moniarvoinen viestintä näkyy ja kuuluu valinnoissamme ja tekemisessämme, päivittäin.

Viimeiset viisi vuotta olen tarkastellut Almaa ja mediatoimialaa strategialukujen taustojen näkökulmasta. Mihin olemme menossa? Miten sinne pääsemme? Internet ja digitaalinen media alkoi kerätä kaikki huomiopisteet. Onneksi lehtien kehittämistä on jatkettu, vaikkakaan niiden puolestapuhujia ja kehittäjiä ei todellakaan ole kutsuttu visionäärisiksi johtajiksi ja edelläkävijöiksi. Vaikka kuinka hienoja ja luettuja lehtiä tehdäänkin.

Nyt Alma on myrskyn silmässä, murroksen keskiössä, ainakin jos on mediaan uskominen. Ja tottahan se on. Maailma muuttuu kiihtyvään tahtiin, ja meidän on muututtava sen mukana. Alman, ja koko mediatoimialan, on löydettävä uusia kasvun suuntia ja uudistumiskykynsä: kaivettava esiin luovuus ja jalostustaidot, trimmattava kehitysprosessit, luovuttava varovaisuudesta, kyynisyydestä ja kriittisyydestä, päästettävä valloilleen innostus, intohimo ja kokeiluhalut. Ja tietenkin samaan aikaan tuotettava uutisia, oivalluksia ja elämyksiä tämän päivän verkkopalveluihin ja huomisen lehtiin.

Professori Alf Rehn on todennut, että johtamisessa on kysymys siitä, että luodaan tasapaino tavallisen tekemisen ja innostuneen ideoimisen välille. Luovuus tarvitsee toimiakseen tylsää, muuttumatonta arkipäivää. Tarvitaan maaperä, josta muutos voi ponnistaa. Tarvitaan siis paljon arkia kaurapuurolla ja makaronilaatikolla. Se ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan myös irtiottoja arjesta, uusien gourmet-aterioiden kiihkeää ideointia, intohimoista kokkailua ja maistelua. Eikä gourmet-kokkailu saa jäädä harvojen pääkokkien huviksi. Pääkokkienkaan maku ei ole pettämätön, eikä heidän kaikki ideansa sampoja. Sitä paitsi viimekädessä onnistumisista päättävät asiakkaat. Ehkä heidätkin pitäisi ottaa mukaan kokkikerhoon? 

Tulin toimialalle janoten kiihkeää rytmiä ja glamouria. Odotukseni alkavat pikkuhiljaa täyttyä, sillä Almasta on alkanut löytyä sytyttävää luovuutta ja intohimoista kokeilua. Ja välipäivät jaksan kaurapuurolla.

Minna Nissinen

Kirjoittaja on Alman yrityskehitysjohtaja.